Sulauduimme alkuperäisväestöön perjantaina Sigridin (joka kylläkin on Pohjois-Norjasta kotoisin), Sanjan ja Sinin kanssa ajamalla pikkutien päähän, kävelemällä 500m hiekkarannalle ja nauttimalla nuotioturskasta ja punaviinilaatikon sisällöstä yön valossa. Popiksi riitti lintuja ja lampaita. "Kauas pohjoinen on hieno maa" (Supi Jukka Parkkisen kirjassa Korppi ja kumppanit). Ja kaunis maa!
Loioimme varvikossa ihailemassa vaivattomasti hankittua näköalaa Lyngenin vuorille ja huipuille satanutta uutta lunta. Paransimme maailmaa (parani varmaan kovasti tästäkin autoilusta) ja ihmissuhteita, opettelimme tekemään kukkopilliääniä käsillä ja kävimme uimassa kun aurinko pilkisti pilvien välistä. Viimeisestä operaatiosta on pari hienoa kuvaa, mutta sori, en laita alastonkuvia ystävistäni nettiin. Saatte maiseman ilman uimareita:)
Rannalla ruokailleet meriharakat riivasivat toisiaan: yksi roikkui nokastaan toisen pyrstössä joka yritti ravistaa sitä irti. Koitimme keksiä selitystä - muilla meriharakoilla on jo poikasia, jos tämä oli tulkittavissa pariutumiskäytökseksi niin otusparat ovat kyllä aika myöhässä. Kävin tänään puutarhalla (niille joille en ole jostain syystä selittänyt: olen mukana pienessä porukassa jolla on yhteinen puutarhapala yliopiston koetilan mailla) kitkemässä. Sikäläinen meriharakkapariskunta on "poikaset juoksentelee ja vanhemmat hätiköi" -vaiheessa.
Ingen kommentarer:
Legg inn en kommentar